Taas on perjantai ja työviikko on vierähtänyt nopeasti. Vähiin alkavat käydä päivät täällä Etiopian kuuman auringon alla. Pitääkö täältä tosiaan pian lähteä? Suurta seikkailua on jäljellä enää kolme viikkoa! Monia asioita olen täällä oppinut ja oivaltanut, monia hauskoja juttuja kokenut. Myös itsestäni olen löytänyt uusia piirteitä ja läheiset ihmiset Suomessa ovat tulleet entistä tärkeämmäksi. Joskus täytyy lähteä kauas, että näkee lähelle.

Tällä viikolla olen viettänyt aikaa kuurojen koulullulla kummilapsi Getayawukalin kanssa. Ikimuistoisia hetkiä olemme yhdessä viettäneet. Hän haluaa kaikille viittoa ja kertoa, tässä on kummitätini. Olen yrittänyt myös huomioida muita koulun pienenpiä oppilaita, että myös voisin olla tämän aikaa heidänkin kummitäti. Viereiset paikkani ovat olleet kysyttyjä ja kaikki ovat halunneet pitää kädestä kiinni. Kuurojen koulun kaksi yläluokan kampaamo-oppilasta väsäsi keskiviikkona hiuksiini pikkuletit. Ikkunan takana oli pieniä oppilaita tujottamassa, mitä tapahtuu. Nyt on aivan afrikkalainen olo! Olen yrittänyt totutella uuteen tyyliini, joka paikallisten mielestä sopii minulle erinomaisesti. Letit ovat nuorentaneet minua ainakin viisi vuotta, tiukalla olevat letit kirisivät hyvin pois alkavat simärypyt.

Käännöstoimistolla olen joutunut/saanut istua kuppilassa. Täällä oli pelottavia sähkökatkoksia ja tietokoneeseeni tuli jotain vikaa. Nyt odottelen korjaajaa. Yksin en ole kahvilassa istunut, vaan aina pöytä on ollut täynnä innokkaita ferentseen tutustujia. Hyviä ystäviä olen saanut ja toivon, että ystävyytemme kestää välimatkan. Eihän sitä tiedä, vaikka palaisin joskus takaisin. Kaikki kysyvät minulta milloin tulen takaisin? Tähän kysymykseen olen saanut vastailla.