Kahtena viime päivänä olen saanut tehdä ikimuistoisia ja elämyksellisiä matkoja puskaan eli Hosainan maaseudulle. Täällä hiippakunnalla on erilaisia projekteja, joiden avulla tuetaan ja parannetaan maaseudulla asuvien ihmisten eloa. Keskiviikkona reipas vesi-insinööri otti minut ja apupojat mukaan ja lähdimme maasturilla kymmenen kilometrin päässä olevaan pieneen kylään asentamaan vesijohtoa. Tie oli aivan kamala, matka tuntui ainakin kaksin kertaiselta. Matkalla iloinen insinööri kertoi minulle työstään ja tästä nykyisestä projektista. Puskassa meitä vastassa oli ahkeria työmiehiä, jotka olivat muurannet kivistä ja sementistä hienon muurin, jonka uumenista vettä tuli. Nyt piti insinöörin asentaa vesijohto paikalle, että vesi menisi kylään asti. Insinööri siellä ahersi apupoikien ja paikallisten työntekijöiden kanssa putkea, samalla pitäen minulle seuraa. Hän oli ainut ihminen, joka osasi englantia. Paikallisia naisia ja lapsia oli myös veden haku matkalla. Naiset halusivat kaikki jutella kanssani, asiat tuli selvitettyä, vaikka yhteistä kieltä ei ollut. Lapset tuijottivat minua salaa ja aina kun katsoin heihin päin lset kirmasivat puskiin. Ehkä he eivät olleet koskaan tai pitkään aikaan nähneet valkonaamaa. Vesiprjokti oli mielenkiintoinen. Sitä harvoin tulee kotisuomessa ajatelleensa omaa veden käyttöä. Meillä se on niin helppoa, avata hana ja ottaa joka päivä suihku. Vesi-insinöörillä oli tärkeä motto: "Jos ei ole vettä, ei ole myöskään elämää". Tämän kuin itsekkin muistaisi suihkun lomassa.

Eilen torstaina suuntasin kahden hauskan sairaanhoitajaopettajan, Amanuelin ja Taddesan sekä autokuskin kanssa Hommatsuun, joka on pieni kylä noin tunnin ajamatkan päässä. Aamu oli kauniin aurinkoinen, kun matkaan lähdimme. Hommatsuun johtava tie oli vielä kauheampi kuin eilinen tie. Hommatsun tiellä oli lisäksi paljon ihmisiä mäskäl-härkien ja muiden elukoitten kanssa menossa juhlatorille. Autokuski taitavasti väisteli tiellä liikkujia, samalla kuin minä takapenkillä peitin silmiäni. Tämä nauratti miehiä suunnattomasti. Perille kuitenkin päästiin ja siellä miehet opettivat paikallisia kotikätilöitä. Maaseudulla juuri kukaan nainen ei synnytä sairaalassa, vaan homma hoituu kotona, usein naapurin naisen avustamana. Opetus oli mielenkiintoista, myös naiset kertoivat synnytykokemuksistaan. Itse en kyllä koskaan pystyisi puskasynnytykseen, oli ne jutut niin hurjia. Osa naisista ei ollut ehtinyt edes kotiin synnyttämään, vaan lapsia oli syntynyt tielle. Tosi hygieenista! Miehet jakoivat naisille tarvikepakkauksen, jossa oli kahdet kumihanskat, pyyhe ja saippua. Näillä varusteilla sitten synnyttämään. Lounastauolla, jossa söimme inseraa ja lihavottia. Minä ja Amanuek söimme paistettua lihaa ja muut neljä opettajaa söivät raakaa lihaa. Miehet olivat kiinnostuneita Suomesta ja halusivat tietään millaista elämä on siellä ja minähän kerroin. Oli helppo jutella, kun meillä oli yhteinen kieli. Juttelun lomassa yksi paikallinen innokas sairaanhoitaja yritti tehdä koko ajan lähempää tuttavuutta, mutta onneksi Amanuel (fiksu mies) tajusi tilanteen ja hoitaja tajusi jättää minut rauhaan. En tiedä koska olisin nauranut näin paljon kun näiden asiallisten ja hauskojen miesten seurassa. Miehet olivat hyvin huomaavaisia, kun valkonaaman piti päästä vessaan, niin toinen miehistä kävi tarkistamassa missä kunnossa se oli ja voiko sinne mennä. Tälläistä palvelua ei kyllä Suomessa saa. Ihmettelen myös näitä etiopialaisia, kun he pystyvät tekemään hyvin työnsä ja samalla huomioimaan myös vieraansa. Itse en kyllä tähän pysty näin hyvin kuin nämä ihmiset.

Päivä venyi aika pitkäksi, koska Hommatsussa satoi kaatamalla lähes koko päivän. Maaseudun katu oli mutainen ja liukas. Siellä minä yritin kävellä kahden sairaanhoitaja taluttaessa minua. En ollut koskaan kävellyt niin liukkaalla ja mutaisella tiellä. Paluumatka oli kammottava. Meillä oli auto täynnä ihmisiä ja tie oli mutainen ja liukas. Ajattelin, että nyt joudutaan jäämään Hommatsun klinikalle yöksi, mutta taitavan autokuskin kyydissä pääsimme turvallisesti Hosainaan. Miehet toivat minut ihan kotiovelle asti ja haluaisivat, että lähden vielä toisenkin kerran puskareissulle heidän kanssaan. Kaksi päivää puskassa oli oikein hauskoja ja silmiäavaavia päiviä.